(kaikki aiemmin ilmestynyt löytyy tuosta vierestä linkkilistasta --->)

5. PÄIVÄ

Jos muut olivatkin vähän huokaillet välillä epävarmoina mielenterveydestään, Ronaldin vinkumista oli mielenkiintoista kuunnella. Nyt Colline meni sekaisin enkä ihmettele, Ronald kuulosti yllättävän paljon potkitulta koiralta. ”Voi pikku kadunkasvattiressukkani, hienot arvorotu hauvani” Colline mutisi ja yritti etsiä äänenlähdettä lattianrajasta, vaikka mies vinkui hänen takanaan. Ronaldilla ja Lucylla ei tainnut mennä kovin ruusuisesti tai sitten romantiikkatavoitteiselle se ei riittänyt.

Mutta täytyy myöntää, vaikka yritän olla kuuntelematta liikaa hullujen höpinöitä, kun ei niiden todenmukaisuudesta ole takeita, jotkut maininnat jäävät vain mieleen… Koska ei ainakaan kaikkien näiden simien mennyt elämä ja tämän talon vangiksi johtaneet tapahtumat vaikuta olevan aivan yksiselitteisiä.

Sentään tämän päivän lehti tarjosi vihdoin etsimäni, pääsin seikkailu-urani alkuun! Tunnelmat näkee aidosta hymystäkin. Ei tällä kertaa sellainen irvistys jolla pitää tyhmien juttujen kertojat tyytyväisenä.

Toivottavasti talo pysyy pystyssä poissa ollessani… Jännitti yhtä lailla se sekä ensimmäinen työpäivä simien ilmoilla.

Ruokaa laitettiin innokkaasti sillä aikaa kun olin poissa. Ja kaikki tekivät sen sulassa sovussa keittiötä tuhoamatta. Sain taas aihetta olla ylpeä. Enkä tiedä mitä Ronaldille sillä välin tapahtui, mutta hän oli vähän tavallista tyytyväisempi. Jopa Malik näytti tutustuneen vihdoin enemmän muihin asukkaisiin ja kaikilla oli sentään yöpaidat alusvaatteiden sijaan.

Lucy tosin oli ilmeisesti saanut soiton siltä ruokalähetiltä, ainakin Colline ja Gwen kikattelivat siitä jotain keskenään… Enkä siis yhtään ihmettele, että Ronald oli taas kohta maassa.

Nämä kaksi olivat vain aina niin suloisia…

Jalat haisivat juustoleivältä pari päivää ja se sekoitettuna kuuman aavikon ja hien hajuun oli mielenkiintoista. Mutta sainpahan ylennyksen! Rahan tuloa ei voi estää, ne huolet ovat nyt takanapäin.

Tietenkin se tarkoitti myös kovaa työskentelyä. Olin niin pitkään kuunnellut vain puolella korvalla hullujen juttuja ja myötäillyt mukana epämääräisesti hymyillen, että minun täytyi oikein harjoitella oikeanlaista kanssakäymistä taas. Onneksi kokovartalo peili oli helposti saatavilla, vessasta minut olisi häädetty vähän väliä. Kyllä hulluillakin jokin siveellisyydentaju vielä on.

Tai siis… Unohtakaa äskeinen. Malik ei näyttänyt tosin huomaavan minua, en kai taaskaan erottunut suihkun likaisenlimaisesta vihreästä seinästä.

Koska sain ylennyksen, minun piti palata töihin jo saman päivän aikana. Vähän rankkaa, mutta tarpeellista.

Sentään oli helppo lähteä, kun hullut viihtyivät talolla niin, etteivät varmaan edes huomanneet, että olin poissa.

Malik jatkoi muihin tutustumista jos oudoillakin tavoilla. Gwen tosin höpötti jotain pojan kanssa aikaa viettämisestä, joten kai leikkitappelut olivat hänelle tuttuja.

Sitten illalla Gwen höpisi talon nuoria rakastavaisia katsellessaan, että voisikohan ne adoptoida niin, että saisi niitä lapsenlapsia. Koska lapsia taloon olisi tullut, ellei lääkkeillä olisi ollut sivuvaikutuksia. Sentään jotain järjestystä taloon on taattu. Esimerkiksi ne haarukat ja veitset pitäisi kaikki piilottaa jonnekin ettei joku hermostuksissaan… Tosin sitten porukka söisi sormin ja se olisi eläimellistä ja sottaista. Huoh näitä valintoja.

Anteeksi, minun on pakko harjoitella peilin edessä ääneen eikä kuiskaten. Ja ehkä haluan myös nimenomaan Ronaldin häätää sängystäni vaikka hän olikin silloin harvinaisen tyytyväinen…  Ronald näes ei millään pystynyt nukkumaan kunnolla liian pienessä sängyssä, piti olla aina se talon ainoa luksuskokoinen. En ole varma mutta epäilen, että kumma kyllä Ronald oli tottunut aiemmin vähän vauraampaan elämäntyyliin. Joskus kauan sitten nykyisestä olotilasta ja vaatetuksesta päätellen. Jopa Ronaldin tarina oli alkanut kiinnostaa minua.

Ronald oli tosin kärttyinen väsyneenä ja Shawn oli omiaan riitelykumppaniksi. Lucy vain virnuili hölmösti vieressä ja puhui jotain aivopesusta. Hänellekään ei väsymys tainnut tehdä hyvää. Ehkä pitäisi pidättäytyä taitopisteitä varten harjoittelusta, jotta porukka saisi nukuttua ja talon elo olisi rauhallista ja siedettävää.

Toisaalta… Nyt kun sain kunnon tekemistä, saatoin käväistä platinamielialan puolella. Parannusta ensimmäisen päivän punaisuuteen. Olin ylpeä itsestäni, selvisin olosuhteista huolimatta hyvin.

Ja kenties hyvä oloni näkyi päällepäin. Shawn ei pelännyt minua enää. Hän sanoi jopa kaivanneensa minua… Ajattelin, että puhuiko hän pitkästä työpäivästäni. Ei, hän olisi halunnut minut torumaan Ronaldin hiljaisemmaksi aiemmin. Oli sekin jotain. Toistaiseksi omituisista harvoista tarpeistani rakkausmittari oli kituuttanut aika tyhjänä, mutta nyt jokin liikahti.

Ronald ei kyllä toruja kaivannut vaan kipeästi jotain omaa tavoitemittariaan kohentavaa. Muut eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota.

Olin älynnyt vähän aikaa sitten, että itiöni kohentavat ympärillä olevien mielialaa. En tiedä mitä Ronald ajatteli, mutta ainakin hän näytti piristyvän. Ja kun kerran Shawnkin sattui olemaan lähellä…

Itiöilläkin taisi olla rajansa, Shawn ei tykännyt toisesta pitkittyneestä halauksesta. Päätin päättää itiökokeilut siihen. Ensinnäkin en saisi tottua sellaisiin erikoisuuksiin liikaa, koska kyllähän minä vielä keinon keksisin muuttaa itseni takaisin… Joko työurani tai kalliin lääkkeen avulla johon ansaitsen rahaa hitaasti mutta varmasti. Toiseksi, Will alkoi höpöttää jotain ihmeellisiä ikkunan takana olevista ihailijoista ja piiloutui verhon taakse. Pelkäsin sen johtuvan itiöistä. Ehkä ne eivät piristä kaikkia.

Kaikki näytti olevan pian Shawnillakin okei, kun mies jopa lupautui mennä tarkastamaan onko reitti ikkunan takana selvä. Will vaikutti unohtaneen koko jutun ja alkoi papattaa jotain siitä, että ihailijaviestit ovat yksityisiä ei saa lukea.

Ainakin joillakin pysyy tavoitemittari hyvissä lukemissa. Itse asiassa, Will on ollut aika selväjärkinen muuhun porukkaan verrattuna. Kuinkakohan lähellä Will on elämäntavoitettaan? Ehkä hänellä on joskus ollut ystäviä, jotka ovat jostain syystä kaikonneet. Ainakin ne ovat yhä pojan mielessä mielikuvituskavereina… Joita ei saisi töniä koko ajan. Noh… Joka tapauksessa, en ole tullut ajatelleeksi, että kenties minä en ole ainoa, jolla on tilaisuus päästä pois. Ehkä minun ei pitäisi niin tuomiota kanssa-asujia. Olemmehan selvinneet yhdessä näinkin pitkälle. Anteeksi, Will, mutta Jamppariina on niin tuota... öh... pikkuinen? Myöntävä nyökkäys Williltä, hyvä. Niin pikkuinen, etten huomannut häntä. Niin tietenkin anteeksi sinullekin, Jamppariina…